Olen sirkustaiteilija. Kokemusta VOS–laitoksessa työskentelystä minulla ei oikeastaan ole. Niissä esitysprojekteissa, joissa olen työskennellyt, en ole koskaan hoitanut ”vain omaa tonttiani”, eli ilma-akrobaatin paikkaa. Olen hakenut apurahoja ja residenssejä, kirjoittanut teoskuvauksia, tehnyt budjetteja, perustanut kollegoideni kanssa rekisteröidyn yhdistyksen ja kirjoittanut sille toimintasuunnitelmia ja -kertomuksia, luonut yhteistyökuvioita, tehnyt ja lähettänyt tiedotteita, sähköpostikampanjoita ja kutsuja, luonut nettisivuja… ja tehnyt teoksia eri työryhmien kanssa. Olen myös esittänyt näyttämöllä ilma-akrobatiaa.
Valmistuin Turun ammattikorkeakoulun sirkustaiteen koulutuksesta vuonna 2010. Sirkustaide oli juuri edellisenä vuonna saanut oman määrärahamomenttinsa valtion budjettiin. Helsinkiin oltiin avaamassa kansallista sirkuskeskusta, tekijäsukupolveani edeltäneet pioneerit ja muutamat nuoret rohkeat olivat kovassa nousukiidossa ja kiersivät teoksillaan yhä laajemmin yli kotimaan rajojen. Meillä, minulla ja neljällä vuosikurssilaisellani, oli yhteisestä nykysirkustaiteen tekemisen halusta syntynyt uusi ryhmä ja olimme täynnä halua tehdä ilmaisuvoimaista sirkustaidetta. Kysymällä ja ehdottamalla rohkeasti saimme esikoisteoksellemme yhteistyökumppaneiksi sekä yhden alan pioneeriryhmistä että uuden kansallisen sirkuskeskuksen. Teos valmistui vuonna 2011. Sitä esitettiin kahdeksan kertaa ja se sai hyvät arvostelut. Ensi-iltaperiodin jälkeen teoksesta lähetettiin tietoa sekä kotimaan että ulkomaiden ostajatahoille. Hienosta videosta ja teoskuvilla tilattuine pahvikoteloineen valmistetuista DVD:istä, hyvistä arvosteluista ja tiedotuksesta huolimatta esitystä varten valmistetut lavasteet jäivät varastoon.
Tuon esikoisteoksen jälkeen ryhmällämme on ollut yhdeksän ensi-iltaa, pääosin Suomessa, yksi Ranskassa. Muutaman esityksemme elinkaari on ollut toistaiseksi yli kymmenen esityskertaa. Usean teoksen pitkät prosessit ovat kuitenkin johtaneet 3–5 esityskerran jälkeen uusien teoskuvaustiedostojen alle hautautumiseen sekä uusien lavasteiden ja välineiden alle piiloutumiseen pienessä varastossamme. Kuitenkin, vuonna 2016 teoksillamme oli yhteensä reilu kaksituhatta katsojaa. Vuonna 2017 luku noussee lähelle viittätuhatta. Nykyisin saamme kaupungin toiminta-avustusta, jonka turvin vuokraamme varastotilaa, käytämme tilitoimiston palvelua sekä kustannamme jäsenillemme ammattitaidon kehittämisen ja ylläpidon kuluja. Olemme kasvaneet, mutta potentiaalia löytyisi enemmänkin, kun vain löytyisi myös tukea.
Realiteetti vapaalla kentällä toimivana ryhmänä on, että rahaa tulee vähän, harjoitustilaa on vielä vähemmän ja näistä syistä esitysprosessit ovat pitkiä. Ensi-iltojen vihdoin koitettua on jokainen lisäesitys erityislaatuinen siunaus. Toki meidänkin kentällämme on erilaisia tilanteita. On ryhmiä, joilla on omat tilat, on ryhmiä, joilla on tuottaja tekemässä sitä kaikkea, mikä vie itse asialta, eli taiteen tekemiseltä, taiteilijan aikaa ja voimavaroja. On ryhmiä, jotka esiintyvät lähestulkoon kaikilla mantereilla ja pistokeikkojen sijaan jopa kiertueiden muodossa.
Suomalaisella nykysirkuksella on kansainvälistä kysyntää. Festivaali ja tapahtuma toisensa jälkeen pitää ”Nordic focus” –teemavuoden, jolloin suomalaista sirkusta esitetään ylpeästi tuoreena ja raikkaana taidemuotonsa edustajana. Samaan aikaan kun Lontoossa ja Berliinissä hehkutetaan suomalaisen nykysirkuksen erityislaatuisuutta, ei Suomessa suurimpia kaupunkeja ja tiettyjä pieniä festivaaleja lukuun ottamatta tiedetä nykysirkuksesta mitään. Ja tarkoitan: ei mitään. Sirkusta pidetään yhä vanhanaikaisena ja nostalgisena popcornintuoksuisena hupina, joka sopii lähinnä lapsiperheille.
Sirkusryhmiä meillä kyllä on pohjoisimmillaan Rovaniemellä asti, ja yksittäiset toimijat järjestävät pienten kyläkuppiloiden kantapöytiin juurtuneille asukkaille sirkusta ja muita taiteenlajeja yhdistävien teosten pienoiskiertueita. Mutta kuinka moni Vaasan, Kokkolan, Kemin, Kuopion, Joensuun tai Lappeenrannan asukas, näitä pienemmistä kaupungeista puhumattakaan, on edelleenkään nähnyt tai tietää muuta sirkusta kuin perinteisen kiertävän Sirkus Finlandian, Sirkus Caliban tai kansainvälisesti TV:stä näkemänsä Cirque du Soleilin? Meillä täällä Suomessa on vakavasti otettava ja kansainvälisesti vakuuttava näyttämötaiteen muoto, jota valtaosa suomalaisista ei tunne.
Sirkus tuntuu jääneen ikään kuin pakkomarginaaliin, vaikka tekijä-, katsoja- ja esitysmäärät puhuvatkin muuta. Ammattitaitoisia tekijöitä olisi, ja varmasti kaupungit ja maakunnat täynnä sopivia tiloja, mutta näiden elementtien kohtaamisen esteenä ovat sementoidut rahoitusrakenteet. Onneksi lakimuutos on työn alla ja suoraan sanoen: Uskon, ettei sirkus voi tässä muutoksessa muuta kuin voittaa nykytilanteeseen nähden – osaavathan uudistusta valmistelevan työryhmän asiantuntijat lukea katsoja- ja esitystilastoja. Toivoisin heidän toki myös jalkautuvan kokemaan, minkälaisia taidemuotoja heidän valmistelemansa uudistus oikeasti koskee.
Alla listaan sirkusalan ammattilaisten esittämät kehittämistarpeet ja toimenpide-ehdotukset kohta kohdalta. Varsinaisen kannanoton voit lukea täällä.
1. toimenpide: Taiteen edistämiskeskuksen myöntämät harkinnanvaraiset määrärahat sirkusryhmille nostetaan suhteellisesti samalle tasolle tanssin ja näyttämötaiteen kanssa.
Cirko – Uuden sirkuksen keskuksen asema sirkuskentällä on nurinkurinen. Keskus mahdollistaa sirkusryhmien toimintaa tarjoamalla lyhyitä residenssijaksoja sekä esitysperiodeja sirkuskentän toimijoiden teoksille riippumatta siitä, saavatko toimijat valtion toiminta-avustusta vai eivät. Samaan aikaan Cirko saa reilun kolmasosan koko valtion harkinnanvaraisen sirkustoimijoille suunnatun toiminta-avustuksen potista. Tuolla summalla voisi tukea useita ammattiryhmiä, joille toiminta-avustusta ei hyvistä esitys- ja katsojaluvuista ja ammattimaisesta toiminnasta huolimatta tipu. Muutos edellyttäisi, että Cirkon rahoitus järjestettäisiin jostakin muusta potista kuin harkinnanvaraisista sirkusryhmien toiminta-avustuksista. Cirkon aseman residenssi- ja esitystoiminnan tarjoajana soisi toki jatkuvan ja kehittyvän.
Nurinkurista on myös se, että Cirko-keskuksen rahoitusvaje sen toimintaan nähden on johtanut tilanteeseen, jossa yli puolet harjoitus- ja esitystilaneliöistä on pääosin ulosvuokrauskäytössä ja Cirkon ohjelmistossa vierailee usein nykysirkuksen hieman parempiosainen serkku, nykytanssi – joka sekään ei valtion avustuksissa kylve. Lajien raja-aidat ja lokerointi on vanhanaikaista, mutta tilanne näyttäytyy väkisinkin harmillisena sirkuskentältä katsottuna niin kauan, kun liikettä tapahtuu vain ”yhteen suuntaan”. Onneksi tulevan Tanssin talon suunnittelussa ja valmistelussa on otettu huomioon myös sirkustaide.
2. toimenpide: Sirkustaiteen taiteilija-apurahojen määrä nostetaan asteittain 16 apurahavuoteen vuoteen 2022 mennessä
Suomessa työskentelee aktiivisesti arviolta 250 sirkusammattilaista. Tuoreimmassa jaossa 11 apurahavuodesta kuusi myönnettiin Suomen ulkopuolella työskenteleville taiteilijoille ja Suomessa toimiville viisi. Apurahavuosien määrää olisi ehdottomasti nostettava, jotta tukea riittäisi sekä Suomessa että ulkomailla työskenteleville sirkustaiteilijoille. Sirkustaiteilijoiden aktiivinen kansainvälinen liikkuminen sekä suomalaisen sirkuksen edustaminen kansainvälisellä kentällä ovat tärkeitä syitä jakaa Suomen valtion taiteilija-apurahoja myös Suomen rajojen ulkopuolella tapahtuvaan taiteelliseen työhön. Kuitenkin Suomessa asuville taiteilijoille myönnettiin nyt alle puolet apurahavuosien kokonaismäärästä. Sirkustaiteen apurahavuosien lisääminen olisi ehdottoman tärkeää myös alan kotimaisen kehityksen vuoksi.
3. toimenpide: Edesautetaan sirkusalan yhteisöjen pääsyä VOS-tuen piiriin.
VOS-tuki on nykyisellään kankea ja sirkusryhmien pitkälti rahoituksellisista syistä muotoutuneeseen toimintaan nähden hyvin vaikeasti saavutettava tukimuoto, vaikka sirkustaide vihdoin vuonna 2015 otettiinkin VOS-lakiin mukaan.
Tähänastisilla rahoitusmuodoilla monet sirkusryhmät ovat olleet pakotettuja toimimaan produktioittain kokoon kasattavin työryhmin, yhteisöjen ydintoimijoita lukuun ottamatta: Erityisesti ryhmät, jotka eivät saa toiminta-avustusta, joutuvat teoskohtaisesti pohtimaan ja kohdeapurahoista riippuen punnitsemaan, voidaanko teoksiin ylipäätään kustantaa valo-, ääni-, lavastus-, puvustus- ynnä muita henkilöitä ja kuinka pitkille ajoille.
Cirkon hakeutuminen VOS-tuen piiriin ainakaan sen nykymuodossa ei olisi kannattavaa, sillä keskuksen tuki pienenisi. Toisaalta sen saama toiminta-avustussumma nykysirkusryhmien toiminta-avustuksiin ohjattuna olisi huomattavan hyvä ja kannatettava muutos – sillä vaatimuksella, että Cirko alkaisi saada esimerkiksi kansallisten taidelaitosten erillisrahoitusta. Mikäli VOS-kelpoiset sirkusryhmät pääsisivät VOS-tuen piiriin, olisi jälleen myös pienemmillä ryhmillä mahdollisuus kasvattaa ja kehittää toimintaansa VOS:iin päässeiltä ryhmiltä vapautuvan toiminta-avustuksen turvin.
4. toimenpide: Parannetaan sirkustaiteen kansainvälisen toiminnan ja viennin rahoitusta.
Suomalaisen sirkuksen kansainvälisyydessä on kaksi merkittävää näkökulmaa. Yhtäältä se on aktiivista ja vaikuttavaa kulttuurivientiä. Toisaalta kansainvälisyys on suomalaiselle sirkukselle myös elinehto niin kauan, kuin Suomesta puuttuu kiertueverkosto. Kansainvälisen toiminnan ja kotimaan kiertämisen ei pidä katsoa sulkevan toinen toistaan pois. Jotkin ryhmät voivat toki fokusoitua kansainvälisille markkinoille ja toiset kotimaan toimintaan.
Suomi on Keski-Euroopasta katsoen kaukana. Jos kansainväliseen vientiin ja liikkuvuustukiin ei panosteta, jää suomalainen, laadukkaana ja kiinnostavana pidetty taide Keski-Euroopan näyttämöille lähempää löytyvien ja halvemmalla siirrettävien vaihtoehtojen jalkoihin.
5. toimenpide: Mahdollistetaan tukimuotojen yhdistely.
Pienin toiminta-avustuksen määrä, jota sirkusryhmille tällä hetkellä jaetaan, on 12.000€ vuodeksi. Se ei kata edes yhden taiteilijan tai vaikkapa tuottajan palkkaamista, edes puoleksi vuodeksi. Toiminta-avustuksen saaminen estää ryhmiä saamasta muita valtion tukimuotoja, jolloin pientä avustusta saava ryhmä on pulassa. Millä rahalla pientä toiminta-avustusta saava ryhmä sitten valmistaa ja esittää teoksia?
Tilanne on vielä tuskaisempi ryhmillä, jotka eivät valtion toiminta-avustusta saa. Vaikka esitys- ja katsojatilastojen perusteella ryhmä sopisikin toiminta-avustusta saavien joukkoon, on sinne vaikea päästä. Yhden ryhmän lisäys valtion toiminta-avustuksen saajaksi on käytännössä tarkoittanut tuen kavennusta muilta. Tämä luonnollisesti herättää kentällä närää ja asettaa ryhmät keskenään kiusaannuttavaan kilpailuasemaan. Ilman toiminta-avustusta sinnittelevät ryhmät pyörittävät toimintaansa kuntien pienten avustusten sekä produktiokohtaisen rahoituksen avulla, talkoovoimin, osa-aikaisesti ja vailla mahdollisuutta pitkäjänteiseen ja kestävään toiminnan kehittämiseen. Jotta toiminta voisi jatkua edes jollakin tavalla, on lyhyiden esitysperiodien ja pistokeikkojen lisäksi alettava kiireen vilkkaa valmistaa uusia teoksia, joille voi hakea jälleen uusia ”touhutonneja”, ikään kuin tekohengitykseksi ryhmän olemassaololle.
6. toimenpide: Luodaan toimiva esittävien taiteiden kiertueverkosto, kannustetaan yhteistuotantoihin ja tuetaan sirkusfestivaaleja.
Samalla, kun panostetaan kansainväliseen toimintaan, olisi myös kotimaan kenttä saatava auki sirkuksellekin. Suomessa on tunnustettua sirkustaiteen osaamista, jota esitetään kyllä Koreassa muttei Kokkolassa. Kiertueverkoston puute ei ole yksinomaan sirkuskentän ongelma, vaan se jarruttaa, ja tehokkaasti jarruttaakin, koko esittävän taiteen vapaan kentän nähdyksi tulemista kotimaassaan. Esitysten elinkaaret ovat pääosin surullisen lyhyitä. Se on kaikki teosten ensi-illan jälkeisestä kehittymisestä, ilmaisun syventymisestä, toiston aikaansaamasta asettumisesta sekä esiintyvän taiteilijan oman tekemisen luottamuksesta pois.
Kiertueverkoston avulla vapaan kentän tuottama taide pääsisi uusien yleisöjen nähtäville ja jonkinlaisen ”yleisökasvatuksellisen” ajanjakson jälkeen voitaisiin myös avata mahdollisuuksia pidempien esitysperiodien järjestämiseen. Yleisökasvatuksessa on myös festivaaleilla tärkeä rooli. Suurten festivaalien lisäksi tulisi festivaalitukea myöntää myös pienemmille, usein suurten kaupunkien ulkopuolella toimiville festivaaleille, jotka esittelevät ohjelmistoissaan ammattitaiteilijoiden teoksia.
Tilanne, jossa vapaan kentän työryhmät lähtevät esiintymiskeikoille esimerkiksi täydellä tai jaetulla lippuriskillä, on ammattilaisuuden kannalta kestämätön niin kauan, kun taloutemme ylipäätään perustuu jonkinlaiseen vaihdantaan. Houkutus jatkaa teostensa elinkaarta ajaa taiteilijoita ristiriitaan: Vaadinko työstäni asianmukaisen korvauksen vai jätänkö esiintymättä ellen sellaista saa ja laitan teokseni naftaliiniin?
Joidenkin hyvää katsojapalautetta ja hyviä kritiikkejäkin saaneiden teosten elinkaaret tyssäävät heti alkuunsa. Tämä tuntuu suorastaan apurahojen tuhlaukselta, niin valtion, kuntien kuin yksityistenkin rahoittajien. Vaikka taiteellinen prosessi onkin arvokas itsessään eikä kaikkien teosten tavoite ole kiertää pitkään, niin eikö olisi kaikkien etu, että kun kohdeapurahoilla tai toiminta-avustuksella rahoitettu teos on kerran valmistettu, sitä esitettäisiin enemmän kuin viidesti? Muutaman esityskerran mittaisten ensi-iltaperiodien jälkeen arvosteluiden ilmestyttyä olisi moni lehtensä kulttuurisivut lukeva kaupunkilainen suurissakin kaupungeissa varmasti halukas näkemään teoksen – jota nykytilanteessa ei enää esitetä, ainakaan samassa kaupungissa.
Lopuksi:
Kuten sanottu, rahoituslain uudistuksessa on sirkuksen ja laajemmalti esittävien taiteiden vapaan kentän näkökulmasta hienot mahdollisuudet päästä sekä kehittymään että laajentamaan Suomessa ja ulkomailla yleisöille tarjolla olevaa taidekokemuksien kattausta.